"Vieraileva" kirjoittaja

Heippahei kaikille lukijoille, täällä kirjoittelee Rapsu! Koska toi yks on kipeenä ja kuumeessa, eikä se oo saanu mitään muuta aikaseks, kun ramplattua tätä blogin ulkoasua, päätin ottaa ohjat omiin kavioihin ja tulla kirjoittelemaan teille. Ruunan retalekin ois halunnu hirveesti tulla mukaan kirjottamaan, mutta nyt ei miehiä mukaan huolita, ne on yleensä vaan aina tiellä ja tää on kokonaan mun stoori!

Kuten varmaan te kaikki kaksijalkaiset tiedätte, viime sunnuntaina vietettiin äitienpäivää (just joo, mikä päivä. Miksei oo vaikka tammojen päivää?!). Vietin aamupäivää ja alkavaa päivää paistatellen auringossa, mutta sitten alkoi kuulua hyvinkin tuttu pörinä, kesken meitsin rentoutumishetken. Sieltä Annika päristeli sillä mölypelillään taas tallin pihaan, niinkuin monta kertaa jo tehnyt. Taas mennään oli ajatus, kun näin pienen ihmisen lähestyvän minua ja laumaani, kädessään tuttu riimu ja naru. Koska olen hirmu kiltti ja ihana, annoin nätisti kiinni ja sitten meikäläinen kiikutettiin talliin. Siellä mini-ihminen (se on vain ja ainoastaan mun käyttämä lempinimi tuolle pikkuselle, joka tätäkin blogia kirjottaa, tietäkää se!) harjasi mut kunnolla, tarkisti että popot on tiukasti jalassa ja selvitti harjan ja hännän. Sitten minityyppi pisti mun etujalkoihin suojat ja satulan selkään.  Ajattelin tässä vaiheessa joutuvani kunnon koulurääkkiin, mutta yllättäen ratsastaja kaivoikin sieltä suitsinipusta meikäläisen kuolaimettomat, mikä tarkottaa joko hyppäämistä tai maastoilua!! Kumpikin nimittäin mun lempihommaa; aina syömisen jälkeen.

Kun mut oli saatu kuntoon, mini-ihminen rupesi itseään varustamaan, se iski jotkut ihmeelliset pitkävartiset kengät taas jalkaansa (miksei meille hevosille tehdä samanlaisia, ei kaviot kastuis kuralätäköissä?), jonkun potan päähänsä, jonka jälkeen se vahtasi ainakin kaks minuuttia miettien että pistääkö takin päälle vai ei... Naiset.

Koska toi pösilö ei saanut ladattua uusia kuvia kännykästään koneelle, joudutte tyytymään viime kesän kuviin.

Tässä ajassa ehdin jo kyllästyä odottamiseen ja kasvattaa juuret paikalleni, enkä liikahtanutkaan vaikka kuinka toi ihminen yritti maanitella liikkeelle. Lopulta suostuin liikkumaan kun ihminen rupesi uhkailemaan koulurääkillä, hyi. Tallin pihassa kuulin kun mini-ihminen ja omistajani keskustelivat siitä mihin olisimme nyt menossa. Kaikki muu meni ohi, mutta kuulin ainoastaan sanat "Rapsu pääsee katsastamaan kesän laitumen." ja silloin olin jo menossa.

Pihasta lähdettiin hyvin nopeasti, olisin heti voinut ravata, mutta tuo kuski sanoi että en vielä saa ravata, kun lihakset eivät kuulemma ole lämmenneet tarpeeksi. Kanin papanat, siinähän ne lihakset lämpiää kun juoksee. Kuski piti silti päänsä ja tyydyin kohtalooni ja köpöttelin vähän turhankin hitaasti. Lopulta kun oli kävelty Annikan mielestä tarpeeksi sain luvan ravata ja mielelläni rupesin hölkkäämään. Kevyttä hölkkää mentiin parisen kilometriä, kunnes vastaan tuli alamäki mikä piti taas tylsän ratsastajan mukaan kävellä. Alamäen jälkeen olisi ollut hyvä suora myös ravata tai laukata, mutta ei!! Jouduin taas tylsästi kävelemään ja tylsyyksissäni rupesin katselemaan ympärilleni ja kiemurtelemaan, saipa hobitti jotain tekemistä kun ei anna toisten juosta. Pian käännyttiin taas sille jollekin ihme metsätielle, jota TAAAAAAAAAAAAAAAAAS köpöteltiin menemään herra ties kuinka ja kauan. Tosin tuolla lenkillä on suora, joka olisi mahtava laukkaamiseen ja ratsastajan kiikuttamiseen, mutta joku vatipää on tuonut sinne yli-isoa ja terävää kiveä.. Koita siinä sitten mennä lujempaa, ilman että kavioihin sattuu.

Kumminkin pian päästiin metsään missä sain taas luvan ravata, mutta sitten pitikin ruveta tsiikailemaan kauheesti kaikkea ympärillä olevaa, varsinkin niitä saaturin kiviä! Ne voi vaikka syödä tälläisen pienen ja viattoman hevosen. Lisäksi siellä oli jotain ihme ampiaiskekokasvatushärpäkkeitä, jotka myös näytti siltä että ne hyökkää kimppuun jos en juokse lujaa pakoon takaperin ja pidä samalla niitä silmällä. Näistäkin päästiin lopulta ohi, kun mini-ihminen tarpeeksi kirosi ja manasi minua.

Viime huhtikuussa maastoilemassa.

Ei tähän loppunut ne kauheudet, vaan pian vastaan tuli _oja_. Siitä en suostunut menemään yli enkä ympäri, teki pikkuinen mitä tahansa. Siinä sitten seistiin varmaan viisi minuuttia, kunnes pikkuihmisellä meinasi mennä hermo ja talutti mut toiseen kohtaan, mistä suostuin menemään ensimmäisellä yrittämällä yli. Tässä vaiheessa hobitti manasi mut kaikilla mahdollisilla sanoilla, mutta eikö se nyt ymmärrä että sieltä ojasta voi tulla vaikka krokotiili (hobitin huomio Rapsu hei, me ollaan Suomessa, ei täällä oo krokotiilejä..). 

Ojata päästiin yli ja sitten! Sitten sain luvan laukata ja sekös oli mukavaa! Sain kunnolla venyttä niitä kinttujani, mitkä on jo pitkään halunnut juosta. Siinä laukkapätkän aikana oli tosin yks kohta, jossa piti vähän kuikuilla, nimittäin ihan miniminikoski, joka pulisi ja solisi, mutta nyt siitä ei välitetty, kun oli tarpeeksi vauhtia. Sain laukata tämän pätkän ihan reipasta laukkaa, jonka jälkeen ravailtiin taas pätkä ja sitten käveltiin.

Saavuttiin isolle asvalttitielle, joka piti kävellä. Välillä tosin piti ottaa seis ja tuijottaa, kun auto tuli jostain suunnasta.. En nimittäin tykkää kovinkaan paljoa niistä autoista, varsinkaan jos ne vain kaahaavat ohi, eivätkä hidasta. Asvaltin jälkeen saavuttiin kuulemma ratsastajan "kotitielle", jossa sain taas ensin ravata pitkällä ohjalla sellaista hölkötystä. Koska tie oli mukava ja pehmeä, sain luvan taas laukata ja laukattiinkin nyt hidasta laukkaa noin kilometri. Tuon pätkän jälkeen käveltiin noin minuutti, jonka jälkeen sain taas ravata. Viimeiset puoli kilometriä käveltiin ihan pitkin ohjin, kun kuulemma olimme tulossa jonnekin tauolle..?

Kesän ensimmäinen kunnon "laiduntaminen"

Saavuttiin sellasen vihreän talon pihaan, jonka alapihalle mut ohjattiin. Siellä hobitti hyppäs alas ja rupes ottamaan satulaa ja suojia pois. Sitten se nappas ohjat pois ja kiinnitti riimunnarun suitsiin. Sen jälkeen turvan eteen kannettiin ämpärillinen vettä ja kuivia leipiä. Eipä se vesi maistunu, mut ne leivät kyllä! Siihen meikäläisen ympärille alko kerääntyä jonki verran porukkaa, kyl mä tiiän et oon kaunis, mut joku ruokarauha hei ihmiset. Hobitti tarjos mulle monta kertaa vettä, mutten sitä ottanu, joten mitä se ihminen tekikää? Kaato sen veden meitsin päälle! No, se ei ollu yhtään paha vaan kivaa, se viilensi mukavasti kun koko päivän oli hiostava ilma ja kaikenlisäks mulla oli hiki. Sitten mulle tuotiin taas nenän eteen uus ämpäri, mistä suostuin ottamaan jonkin verran vettä, muuten tyydyin vaan leikkimään vedellä. Loput vedet sain taas niskaan, jonka jälkeen enimmät vedet kaavittiin pois. Tämän jälkeen olikin vuorossa meikäläisen lempiosuus, pääsin syömään tuoretta ruohoa laitumelle! Nomnom, olisin voinut jäädä sinne koko loppupäiväksi. Sainkin mussuttaa rauhassa noin puolisen tuntia, kunnes olin kuivunut. Tämän jälkeen mut talutettiin taas sinne alapihalle ja satuloitiin. Sain vielä vettä, jos vaikka olisin juonut, mutta tyydyin vain leikkimään. Sain vielä muutaman leivän, jonka jälkeen oli aika lähteä kotia kohti.


Kotimatka sujui paljon reippaammin kuin menomatka, olin paljon virkeämpi ja sain ravata ja laukata enemmän. Matkasta n.75 % ravattiin ja loppuosuus laukattiin ja käveltiin melko tasaisesti. Tällä matkalla en ehtinyt edes mitään tuijottelemaan, eikä mitään ehtinyt sattumaan kun meitsi pisteli menemään! Hikihän loppumatkasta tuli, mutta mieli oli paljon parempi kuin menomatkalla, niin minulla kuin hobitilla.

Näytän kuulemma ihan hevoselta.. Pöh, norsultako sitten?! Tottakai näytän hevoselta, tyhmä hobitti.

Kotona en saanut pesua, vaan kunnon harjauksen piikkisualla, linimentin jalkoihin ja selkään ja kivennäis-vuorisuola annoksen ♥ Hetken aikaa sain mutustella ihan rauhassa ateriaani, jonka jälkeen hobitti työnsi mut takaisin pihattoon ja syömään päiväheiniä. Tyytyväisenä siirryinkin laumani pariin, ensin ottamaan muutaman suullisen heinää, jonka jälkeen bongasin sen tarhan mutaisimman kohdan ja siihen läjäytin itseni piehtaroimaan. Sitä hobitin ilmettä, kun näki mun nousevan siitä mudasta, täysin heinässä ja kaikessa mahdollisessa liassa 8). Onneksi jokaisella arvonsa tuntevalla hevosella on oma hoviharjaaja.

Mutta nyt, kun vaikeuksien kautta sain tämän kirjoitettua lähden syömään iltaheiniäni ja jätän teidän lukijat rauhaan. Mutta en pitkäksi aikaa, tulen varmasti palaamaan tänne blogiin! Muahaha.

Rakkain kavioterveisin,

teidän Rapsu ♥

(PS. Antakaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet, ei tuo kaksijalkaisten äidinkieli ole ihan täydellisesti hallinnassa ja kavioilla on astetta vaikeempi kirjottaa.)

-----

Blogiin kaivataan myös paljon kommenttia, myös uudesta ulkoasusta, kuin yleistä kommentointiakin. Ilman kommentteja on hieman turhauttavaa kirjoitella, kun ei tiedä ollenkaan lukijoiden mielipiteitä (: Vastaan otetaan niin positiivista kuin rakentavaa kommenttia (haukkumista tms. en julkaise.) ja kysymyksiin vastataan, jos vain jotain tulee mieleen! Rohkeasti kommentoimaan!